Kun tunnit ei enää riitä – luokanopettajuus murroksessa

Kahdenkymmenen vuoden opetusalan kokemus, joista ensimmäinen puolisko luokanopettajana ja viimeiset kaksitoista vuotta rehtorina, ovat tarjonneet minulle mahdollisuuden tarkkailla läheltä luokanopettajien työskentelyä ja sitä valtavaa muutosta, joka heidän työnkuvassaan on tuona aikana tapahtunut. Ensimmäiset kuusi vuotta näköalapaikan tarjosi itähelsinkiläinen monikulttuurinen ala-asteen koulu ja sen jälkeen olen saanut seurata tilannetta kovin toisenlaisessa ympäristössä kahdella tuusulalaisella alakoululla. Luokanopettajien esimiehenä olen tällä hetkellä äärimmäisen huolissani opettajien jaksamisesta nykyiseen – monilta osin muuttuneeseen – työnkuvaan kuuluvien monenlaisten tehtävien ristipaineessa. Työn tunnolliseen tekemiseen vaadittava tuntimäärä on tällä hetkellä kohtuuton ja työtehtävien osalta epätasapainossa. Asialle olisi tehtävä jotain ennen kuin opettajan ammatti menettää kiinnostavuutensa kokonaan. Pohdin tässä blogissa nykyistä työnkuvaa ja esitän oman vaihtoehtoni ongelman ratkaisemiseksi.

Mikä luokanopettajan työssä on muuttunut?

Kodin ja koulun välinen yhteistyö

Vuosituhannen vaihtuessa Internet ja sähköposti alkoivat yleistyä. Kännykkä oli jo yleistynyt ja kaikilla käytössä, mutta tekstiviestit olivat tuolloin se modernein ja nopein tapa kommunikoida. Tämän vuoksi reissuvihko kodin ja koulun välisessä viestinnässä oli edelleen se ensisijainen viestienvaihdon väline. Viestittelyn määrä ja siihen käytetty aika oli kohtuullinen ja oppilaillakin oli merkittävä rooli reissuvihkon ja erilaisten paperilomakkeiden välittäjänä.

Sitten tuli Wilma, Helmi yms. sähköiset alustat. Kodin ja koulun välinen yhteistyö sai uudenlaisen, nopean ja helpon alustan viestiä koulun ja kodin välillä. Julkisuudessa alettiin paljon puhua siitä, kuinka koulun suunnalta viestitään kovin yksioikoisesti lähinnä negatiivista palautetta antaen esimerkiksi tuntityöskentelystä, myöhästelystä tai unohduksista. Sävy on ollut sellainen, että vastapainoksi olisi kiva saada myös sitä positiivista palautetta. Toki näin pitääkin olla, mutta tämä on sittenkin Wilma-viestittelyssä se vähiten aikaa vievä osuus.

Kovin vähän on puhuttu siitä, kuinka paljon opettajan työajasta menee vanhemmilta tulevien erilaisten viestien lukemiseen ja niihin vastaamiseen. Kasvavassa määrin Wilman kautta esitetään toiveita viikoittaisista raporteista, mitä koulussa on tehty tai tullaan lähipäivinä tekemään. Myös erilaisia selvityspyyntöjä koulupäivien tapahtumista esitetään matalalla kynnyksellä. Kovin usein myös opettajan antama selvitys jostakin koulupäivän ristiriitatilanteesta kyseenalaistetaan, kun kotona oppilas kertoo asiasta uudenlaisen version. Yllättävän paljon Wilman kautta tulee myös suoraa arvostelua opettajan tekemistä ratkaisuista tai oman lapsen liian vähäisestä yksilöllisestä huomioimisesta.

Isossa kuvassa voidaan summata, että vanhempien suunnalta opettajan työskentelyyn ja oman lapsen yksilölliseen huomioimiseen kohdistuvat vaateet ovat etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana vuosi vuodelta kasvaneet. Kodin ja koulun yhteistyö on tullut tärkeäksi osaksi koulujen arkea. Alakoulussa tämä kodin ja koulun välisen viestittelyn kasvava määrä on vaikuttanut merkittävästi opettajan päivittäiseen ajankäyttöön. Luokanopettajat ovat siinä määrin tunnollisia, että ylimalkaisia vastauksia vanhemmilta tulleisiin viesteihin ei haluta antaa, joten sanojen huolellinen asettelu vaatii paljon myös ennakoivaa ajatustyötä itse viestien kirjoittamisen sijaan.   

Opetussuunnitelma, yhteisopettajuus, joustavat ryhmittelyt ja monipuoliset työtavat

Vuonna 2016 voimaan astunut opetussuunnitelma on määritellyt modernin oppimisen tavoitteet hyvin moninaisiksi – ja hyvä niin. Koulutuksen tuleekin kehittyä ja muokkautua yhteiskunnan muuttuvien vaatimusten ja megatrendien mukana. Huomiotta kuitenkin jäi, että jos täyteen kuormaan lisätään tavaraa, pitäisi jostakin pystyä luopumaan. Muuten karkaa yli.

Nykyinen yhteisopettajuustrendi, joka perustuu perinteisen rinnakkaisluokkajaottelun purkamiseen, on muuttanut toiminnan organisoinnin suunnitteluun kuluvaa ajan tarvetta merkittävästi. Sinänsä yhteisopettajuusmalli tuo mukanaan paljon hyvää niin opettajien kuin oppilaidenkin kannalta, mutta selvää on, että viidenkymmenen oppilaan toiminnan tarkoituksenmukainen organisointi joustavissa ja muuttuvissa ryhmissä vaatii yhteistä suunnitteluaikaa huomattavasti enemmän kuin reilun kahdenkymmenen oppilaan yhden opettajan ryhmä. Askelmerkkien täytyy joka päivä olla hyvin suunniteltuina, kun tuo oppilasmäärä koulunsa aloittaa. Tässä merkityksellistä on tietenkin myös se, minkä ikäisiä ja kuinka rutinoituneita oppilaat ovat tämän mallin opetusjärjestelyissä. Alkuopetuksessa tämä yhteisen suunnittelun tarve korostuu vielä enemmän. Luokanopettajien lisäksi jaotteluun liittyy usein myös muita opettajia, kuten resurssiopettaja ja laaja-alainen erityisopettaja. Myös näiden toimijoiden kanssa käytävään keskusteluun pitäisi sujuvasti löytyä yhteistä tiimisuunnitteluaikaa.

Yhteisopettajuudesta ja sen mukanaan tuomista muutoksista pitäisi kirjoittaa oman blogin verran asiaa, joten pitäydytään tässä blogissa vain tässä ajankäytön lisääntyvää tarvetta liittyvässä teemassa. Sen verran otan aiheeseen tässä kuitenkin kolme vuoden kokemuksella kantaa, että tervetullut muutos tämä opetuksen ja oppimisen organisoinnissa on. Paljon siinä on tietenkin vielä kehitettävää, mutta missäpä ei olisi. Plussan puolella kuitenkin ollaan niin opettajan työn kuormittavuuden kuin oppilaiden oppimisen näkökulmasta.

Kolmiportainen tuki ja moniammatillinen yhteistyö

Ehkä kaikkein merkittävin ja yhä lisääntyvä ajankäyttöön liittyvä haaste on kolmiportaisen tuen suunnittelu ja järjestäminen sekä moniammatillinen yhteistyö niin koulun oppilashuollon kuin kolmannen sektorin asiantuntijoiden kanssa. Tukeen liittyvien pedagogisten asiakirjojen kirjoittaminen ja päivittäminen sekä niihin liittyvät opiskeluhuollon pedagogiset palaverit vaativat paljon huolellista työskentelyaikaa. Tänä päivänä tehostetun tai erityisen tuen piiriin kuuluu koulusta riippuen 15-30 % yleisopetuksen ryhmissä olevista oppilaista. Koska opetuksen järjestäminen tulevaisuudessa pohjautunee yhä enemmän yksilön huomioiviin opetusjärjestelyihin, tämä määrä tuskin laskee.

Nykyisin luokanopettajille tulee myös paljon erilaisia arvio- ja lausuntopyyntöjä koulun ulkopuolisilta toimijoita, kuten lastensuojelulta tai neuropsykologisilta kuntoutuspalveluilta. Kovin harvinaista ei ole se, että luokanopettajan täytettäväksi tulee kahdenkymmenen sivun arviointipatteristo neuropsykologisen kartoituksen pohjaksi tai lastensuojelun lausuntopyyntö palvelutarpeen kartoittamiseksi. Tunnollinen opettaja nämä asiakirjat toki huolellisesti täyttää, vaikka aikaa niiden tekemiseen ei löydy kuin illalla kotona tai viikonloppuna.

Koulun kehittäminen, hankeähky ja kaiken maailman suunnitelmat

Tuusulan tavoitteena on olla kasvatuksen ja koulutuksen kärkikunta. Tämä tavoite saavutetaan vain johdonmukaisella ja pitkäjänteisellä kehittämistyöllä, jota Tuusulan kouluissa määrätietoisesti tehdäänkin. Jokainen koulu kirjaa vuosittain lukuvuosisuunnitelmaansa koulukohtaisia tavoitteita oman toimintansa kehittämiseksi. Näitä kehittämiskohteita on yhdestä kolmeen jokaisessa koulussa. Tämän lisäksi tehdään kuntatason ohjaavaa kehittämistyötä mm. KiVaKoulu-, ProKoulu-, Agenda2030- ja Liikkuva Koulu-hankkeissa. Näiden kehittämishankkeiden edistäminen vaatii organisoitua yhteissuunnittelua ja tämän jälkeen vielä luokkakohtaista toimintasuunnittelua. Tämä työ tehdään usein erilaisissa tiimeissä, joissa vastuualueita opettajille jaetaan. Jokainen pääsee varmasti lukuvuoden aikana vaikuttamaan jossakin kehittämishankkeen suunnittelutiimissä. Tätä työtä tehdään pääosin työnantajan määrittelemällä YS-ajalla, mutta osa projekteja edistävästä työstä jää tehtäväksi myös näiden yhteisten aikojen ulkopuolella.

Nykyisin trendinä myös on, että ihan kaikista kouluun liittyvistä asioista ja eri osa-alueista pitää olla olemassa jonkinlainen kirjallinen suunnitelma. Näitä suunnitelmia pitää myös tarkastella ja tarvittaessa päivittää säännöllisin väliajoin. Tällaisia suunnitelmia vaaditaan nykyisin mm. työturvallisuuteen liittyvissä asioissa, riskien arvioinnissa, erilaisten kriisien varalta, tasa-arvoasioista, kiusaamisen ehkäisystä, oppilaanohjauksesta – vain muutamia mainitakseni. Nämäkin suunnitelmat täytyy vähintäänkin käydä läpi yhdessä, mutta suotavaa toki olisi, että niitä yhteisönä myös laaditaan.  

Opettajan työtehtävien ja resurssin määrittelyä

Luokanopettajan työaika ja palkkauksen perusteet määritellään siten, että pohjana käytetään 24 tunnin opetusvelvollisuutta viikossa. Tämä opetusvelvollisuus sisältää oppituntien suunnittelun ja valmistelun sekä oppilaan oppimisen edistymisen arvioinnin ja palautteen.

Tämän lisäksi opettajalle on määritelty vuositasolla käytettäväksi 120 tuntia ns. yhteissuunnitteluaikaa, joka sisältää kaiken tuon opetusvelvollisuuden ulkopuolelle jäävän työn. 38 viikolle jaettuna se tarkoittaa noin kolmea tuntia viikossa. Tästä YS-ajasta tiedottamiseen ja yhteiseen koulun kehittämiseen on koulusta riippuen varattu 1-2 tuntia viikossa yhteistä kokousaikaa. Opettajien opetukseen liittyvään yhteissuunnitteluun, kodin ja koulun väliseen yhteistyöhön, pedagogisiin asiakirjoihin sekä moniammatilliseen yhteistyöhön jää siis viikossa aikaa yhteensä enintään kaksi tuntia, siis alle puoli tuntia päivässä. Todellisuudessa monella opettajalla jo pelkkään Wilma-viestien lukemiseen menee päivittäin enemmän aikaa.

Nykyisen työnkuvan ja vääristyneen tasapainon merkit näkyvät työhyvinvoinnin laskussa. Motivoituneiden ja ammattitaitoisten opettajien esimiehenä olen tästä suuntauksesta äärimmäisen huolestunut. Täydennyskoulutuksiin hakeudutaan aiempaa vähemmän, koska suunnittelu- ja valmistelutyö ja vaikkapa Wilma-viestittely vanhempien kanssa pitää hoitaa joka tapauksessa – koulutuspäivinäkin. Kiinnostusta kouluttautumiseen on, mutta ajankäyttö ja voimavarat painavat puntarissa.

Vuosien aikana olen myös pannut merkille, että iltapäiväkerhojen vetäjiksi luokanopettajat eivät ole lainkaan innostuneet enää vuosikausiin. Samanaikaisesti Opetus- ja kulttuuriministeriö on lanseeraamassa harrastamisen Suomen mallia, jonka tavoitteena on mahdollistaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mieluisa ja maksuton harrastus koulupäivän yhteydessä. Pelkästään seuratoimijoiden kanssa tehtävällä yhteistyöllä tuo tavoite ei täyty. Sen uskallan aktiivisena seuratoimijana ennustaa. Tuon tavoitteen toteutumiseen tarvitaan myös luokanopettajia näitä kerhoja vetämään.

Case esimerkki – yhteisopettajuus alkuopetuksessa

Johtamassani koulussa työskennellään vuosi vuodelta kasvavassa määrin yhteisopettajuuden menetelmillä. Kuten aiemmin kuvasin, malli perustuu vahvasti opettajien tiimityöskentelyyn ja toiminnan yhteissuunnitteluun. Toiminnan tavoitteena oppimisen näkökulmasta on maksimoida joustavin ryhmittelyin oikeanlaiset oppimisryhmät kunkin opetustunnin tavoitteiden, sisältöjen ja työtapojen mukaan. Tämä vaatii paljon yhteissuunnittelua etenkin toiminnan päivittäisen organisoinnin sujuvaksi järjestämiseksi. Alkuopetuksessa tämä askelmerkkien suunnittelun tarve korostuu, koska oppilaat tarvitsevat vielä runsaasti ohjausta siinä, mihin kukin milloinkin opetustuokiollaan menee.

Case esimerkin yleisopetuksen luokassa on 50 oppilasta ja kaksi luokanopettajaa. Luokalla on myös erityisen tuen sekä tehostetun tuen piirissä olevia. Opetuksen järjestämiseen ja ryhmien jakamiseen on laaja-alaisen opettajan resurssia käytettävissä 11 tuntia viikossa ja resurssiopettaja on mukana 10 oppitunnilla viikossa. Opetusryhmässä on myös koulunkäynninohjaaja 12 tuntia viikossa. Resurssia oppilaiden opetuksen joustavaan järjestämiseen ja ryhmien jakamiseen on siis kohtuullisen hyvin. Yllä mainituilla tunnusluvuilla on selvää, että 50 alkuopetuksen oppilaan ja viiden aikuisen toiminta ei ilman huolellista etukäteissuunnittelua ja tiedonkulkua suju.

Yhteissuunnittelu on työjärjestysteknisistä syistä organisoitu siten, että kaikkien luokkaa opettavien opettajien yhteispalaveri pidetään torstaisin puolen tunnin mittaisena palaverina. Kahden luokanopettajan välinen yhteissuunnittelu tapahtuu päivittäin koulupäivien jälkeen, kun opettajat jäävät työskentelemään samaan työtilaan. Aiheina iltapäivisin on yhteisten suunnitteluasioiden lisäksi usein keskustelua saapuneista Wilma-viesteistä ja sopiminen vastaamisen työnjaosta ja mahdollisesta vastausten sisällöistä. Samalla tehdään myös vastuulla olevien omien oppituntien suunnittelu- ja valmistelutyötä. Työpari on pyrkinyt rajaamaan työn tekemiseen käytettävää aikaa siten, että tavoitteena on lähteä kotiin kello 16. Toisinaan venyy viiteen ja toisinaan taas suunnittelun ja viestinnän viimeistely jää iltahommiksi kotiin. Koululla tehdään siis hommia 40 tuntia viikossa ja päälle vielä tekemättömät työt kotona. Tästä huolimatta monenlaiset hommat, kuten uimadiplomien kirjoittamiset tai erilaisten testien korjaamiset tuppaavat jäämään rästiin ja pino pöydällä kasvaa.

Viikoittain opetusvelvollisuuteen määriteltyjen työtehtävien ulkopuolinen kuorma vaihtelee lukuvuoden aikana. Tällaista vaihtelua tuovat esimerkiksi syksyllä päivitettävät pedagogiset asiakirjat, mahdolliset opiskeluhuollon palaverit, vanhempainiltojen suunnittelu ja pitäminen sekä koulun kehittämiseen liittyvät vastuut. Ainoastaan huoltajien kanssa käytävän kommunikoinnin määrä pysyy suhteellisen vakiona.

Tarkastelujaksolla tammikuussa kolmen viikon aikana case-luokan opettajat saivat oppilaiden huoltajilta 87 vastaamista vaativaa Wilma-viestiä. Osa viesteistä oli sellaisia, että vastaukseksi riitti lyhytsanainen kuittaus, mutta suuri osa viesteistä vaati opettajilta yhteistä pohdintaa ja monisanaista selontekoa erilaisiin aiheisiin. Jos näillä suuntaviivoilla lasketaan, että yhden viestin lukemiseen ja vastauksen kirjoittamiseen kuluisi keskimäärin 15 minuuttia aikaa, saadaan kolmessa viikossa viestittelyyn käytetyksi ajaksi täyteen tuntiin pyöristettynä 22 tuntia. Kun se jaetaan kahdelle opettajalle ja kolmelle viikolle, viikkotyöaikaa kuluu opettajalta huoltajien kanssa käytyyn viestintään 3,5 tuntia – siis tuo YS-ajaksi kokonaisuudessaan määritelty aika! Tämän kautta päästään hyvin ongelman ytimeen.

Mitä pitäisi tehdä?

Jokaiseen ongelmaan pitää etsiä ratkaisu ja esittelenkin lopuksi oman suoraviivaisen näkemykseni asiaan. Luokanopettajan työn sisällön määrittely on opetusvelvollisuuden ja YS-ajan välisessä suhteessa nykyisin vääristynyt. Tätä suhdetta pitää siis korjata. YS-aikaan kuuluvaksi määritellyt tehtävät ovat sellaisia, että ei niitä nykypäivän työnkuvasta oikein voi pois pudottaa tai toistenkaan tehtäväksi antaa. Ratkaisua ei mielestäni myöskään tuo se, että kasvavaa työmärää kompensoitaisiin rahalla, koska raha ei poista ylimääräisten työtuntien kuormasta ainuttakaan.

Toimivin ratkaisu minun mielestäni olisi, että luokanopettajan opetusvelvollisuutta pudotetaan nykyisestä kaksi vuosiviikkotuntia (24 vvt -> 22 vvt) ja YS-aikaan vastaavasti lisätään kolme tuntia viikossa, jolloin sen kokonaismäärä nousisi 240 tuntiin. Tällöin suhde opetustuntien ja vuosien aikana kasvaneiden muiden työnkuvaan uineiden välttämättömien tehtävien suhde korjaantuisi oikeaksi.

Tuusulan kokoisessa kunnassa arvioisin tämän kustannusvaikutuksen olevan noin 500 000 euroa vuodessa. Laskuperusteena on vuosiviikkotunnin hinta (n. 2 000 e) kerrottuna n. 150 luokanopettajan viralla. Tuolla rahalla siis pitäisi palkata kuntaan lisää opettajia paikkaamaan opetusvelvollisuuden laskusta viranhaltijoilta vapautuneet tunnit, jotta opetusryhmien koko ei nousisi. Korjausliike olisi kuntataloudelle siis lähtökohtaisesti varsin kallis, mutta opetusalan muuttuneiden trendien ja tehtävien vuoksi erittäin tarpeellinen.

Yksittäisessä kunnassa tätä ongelmaa ei tietenkään voi ratkaista, vaan keskustelu pitää käydä valtakunnallisella tasolla. Kannustankin luokanopettajien edunvalvontajärjestöä pohtimaan asiaa tästä kulmasta sen sijaan, että vääristynyttä tilannetta pyritään kompensoimaan neuvottelukierroksilla pienin palkankorotuksin. Pienten palkankorotusten kustannusvaikutusten suuntaaminen tähän ratkaisuun myös keventäisi kuntien rahoituspainetta siirtymävaiheessa.

Ennustettavissa on, että mikäli tilanne jatkaa kehittymistään nykyisen kaltaisena, luokanopettajista on kohta pulaa. Merkit siitä ovat olleet näkyvissä jo viimeisten vuosien aikana, kun avoimiin opettajan tehtäviin on keväisin ollut vähemmän hakijoita kuin aiemmin.